Koronapoimintoja (kolumni): Hallitusti, vaiheittain ja asteittain - hallituksen sanahelinä ajaa urheiluväen entistä ahtaammalle
Ei käy kateeksi urheilutoimijoita, sen sorttista sekoilua oli hallituksen maanantainen koronainfo viestinnällisesti. Siinä toistuivat sanat hallitusti, vaiheittain ja asteittain, toki monen muunkin asian kuin urheilun kohdalla. Ai niin, ja erityisjärjestelyin.
Asioita tehdään kuulemma hallitusti, vaiheittain, asteittain ja erityisjärjestelyin 1. kesäkuuta mennessä ja lähtien. Siihen on nyt aikaa päivää vaille neljä viikkoa - eikä kukaan tiedä, mitä itse asiassa saa tehdä. Selvää on se, että isot urheilutapahtumat ovat edelleen pannassa, mutta muuten käsissä on valtava kasa kysymysmerkkejä.
- 1.6. alkaen voidaan hallituksen tiedonannon mukaan alkaa hallitusti avata sisäliikuntatiloja. Mitä tämä tarkoittaa mm. jäähallien avaamisen osalta, selviää lähiaikoina, tiedotteli Jääkiekkoliitto.
Tässä on ongelman ydin tiivistettynä, mutta väännetäänpä se rautalangasta: hallitus tiedotti, että ollaan tässä kohta puoliin jotakin tekemässä näille rajoituksille, mutta yhtään ei vielä tiedetä, että mitä. Eikä milloin.
Jääkiekkoliitto ohjeisti valmentajia harjoitusten järjestämisen osalta myös tähän tapaan.
- Lähikontaktia tulee edelleen välttää: ei peliä – ei kontaktia! Etäisyyksistä (2 m/”jääkiekkomailan mitta”) tulee pitää huolta myös koko harjoituksen ajan, hengästyneenä ihmiset välittävät virusta ilmaan enemmän kuin normaalisti.
Kesäkuussahan tämä on vielä ihan ok, jos ajatellaan, että sarjakausi käynnistyisi syyskuussa. Pidemmän päälle jääkiekon harjoittelu käy näillä spekseillä kuitenkin mahdottomaksi.
Se kun on kontaktilaji.
***
Jääkiekko on toki siltä osin onnellisessa asemassa, että edes harjoitusotteluita ei olisi ohjelmassa ennen kuin kolmen kuukauden kuluttua tästä hetkestä. On kuitenkin selvää, että tilanteen normalisoituminen on huomattavasti hitaampaa kuin epänormaaliin heittäytyminen.
Mietitäänpä mainittua kolmea kuukautta. Kuka olisi 5. helmikuuta uskonut, että Suomessa ollaan toukokuun alussa tällaisessa tilanteessa kuin nyt ollaan? Ei kovin moni, vaikka maailmalta kiirikin koronauutisia kiihtyvään tahtiin.
Sama toisin päin. Kolmen kuukauden kuluttua Suomessa ei olla samassa tilanteessa, jossa oltiin 5. helmikuuta. Ei urheilun eikä minkään muunkaan elämänalueen osalta.
Pesäpalloliitto kaavaili aiemmin, että naisten Superpesis käynnistyisi kesäkuussa ja miesten heinäkuussa. Suunnitelma nostatti esiin monenlaisia mielipiteitä, myös vastustusta. Esimerkiksi Lappeenrannan Pesä Ysit linjasi julkisesti, ettei se ole missään tapauksessa mukana kesäkuussa käynnistyvissä peleissä.
Hallituksen nykylinjauksilla lienee joka tapauksessa selvää, että jos jotain pelejä jossain pelataan, ne pelataan ainakin heinäkuun loppuun saakka ilman yleisöä.
Kesän palloilusarjoille tilanne on musertava. Missään ei ole linjattu, että yli 500 henkilön rajoitus yleisötapahtumiin, joka on voimassa ainakin heinäkuun loppuun, poistuisi varmuudella silloin. Ja näiden seurojen tulonmuodostus on kiinni yleisötuloista joko merkittävästi, suurelta osin tai kokonaan.
Pitäisi keksiä konsteja, joilla kevään ja alkukesän massiivisia tappioita paikataan. Pitäisi virittää kampanjoita, joilla yleisö saadaan taas katsomoihin. Mutta mitenkäs virität, kun ei ole mitään takeita mistään päivämäärästä, kun sen yleisötapahtuman saa järjestää?
Samaan aikaan hallitus painotti, että purettuja rajoituksia voidaan ottaa uudelleen käyttöön ja käytössä oleviakin kiristää, jos koronatilanne sitä vaatii. Tilanne tiivistyy pienen toivonpilkahduksen sijaan yhteen sanaan.
Se sana on epävarmuus.
***
Rajuimmin sitä epävarmuutta maanantain infossa muuten lietsoi sisäministeri Maria Ohisalo (vihr). En tiedä, mikä viestinnällinen lapsus oli kyseessä vai oliko, mutta lausuntonsa oli silti suorastaan mykistävä.
- Meidän pitää olla valmiita siihen, että "kahden metrin yhteiskunta" on "uusi normaali", Ohisalo totesi.
Ensinnäkin olen sitä mieltä, että "uusi normaali" sanaparin käyttö pitäisi kieltää lailla. Toisekseen, ei yhteiskunta tai ihmiskunta voi elää loputtomiin tai oikeastaan muutenkaan millään kahden metrin turvaväleillä. Ja nyt sisäministeri vihjaa, että sellaisia pitäisi noudattaa jotenkin pysyvästi!
Ihan vain näin pienenä abstraktiona heitän, että miettikääpä urheilumaailmaa pysyvillä kahden metrin turvaväleillä. Joukkuelajit putoaisivat pääosin lajikirjosta pois, maratoneja ja 10 000 metrin juoksuja voitaisiin kipitellä ainoastaan väliaikalähdöillä, ettei tule loppukiritaisteluja ja peesissä hölkkäily pitäisi kieltää.
Katsomoissa kökötettäisiin kuin Turku-hallissa konsanaan, kahden metrin väleillä.
No joo, uskon ja toivon, että sisäministeri puhui vahingossa läpiä päähänsä. Ellei näin ole, olen todella huolissani.
***
Mainittu epävarmuus on raastava tila. Urheilijalle ja urheilutoimijalle se on kuitenkin jokapäiväinen kaveri. Jos urheilussa jotain oppii, niin elämään epävarmuuden kanssa. Mutta epävarmuuden keskellä urheiluihmisellä on tapana olla toiveikas. Uskoa ja luottaa siihen, että palkinto odottaa lopussa.
Tämä on myös sudenkuoppa. Skeptisinkin urheilija ja seuratoimija uskoo vielä toistaiseksi siihen, että elokuussa päästäisiin urheilemaan normaalisti, yleisön edessä. Entäs jos tällaista lupaa ei tulekaan? Jos kaikki romuttuu heinäkuussa? Miten vakavassa talouskriisissä oleva, kädestä suuhun elävä, mutta silti yhteisölleen mittaamattoman arvokas urheiluseura selviytyy tällaisesta?
Useat taloustieteilijät totesivat jo koronakriisin alkaessa, että kolme kuukautta on melko lailla maksimiaika, jonka yhteiskuntaa voi pitää kiinni, kuten Suomessa päätettiin pitää. Se kolme kuukautta täyttyy juhannusviikolla.
Sen jälkeen menee vielä ainakin puolitoista kuukautta, ennen kuin yleisötapahtumia saa järjestää. Ja muitakin rajoituksia puretaan - niin - hallitusti, vaiheittain, asteittain ja erityisjärjestelyin.
Urheilu- ja etenkin muun talouselämän pitäisi hiljalleen saada tietää, mitä täällä saa lain mukaan milloinkin tehdä. Nyt kukaan ei tiedä mistään mitään ja sekava viestintä vain nostattaa lisää kysymyksiä.
Silloin epävarmuus muuttuu helposti epätoivoksi.
