Koronapoimintoja (essee): Urheilubisnes ei ole ikuista. Urheilu on.
Ensin hieman semanttista niuhottamista. Uutisteksteissä todetaan näinä päivinä usein, että tämä, tuo ja se (urheilu)tapahtuma on peruttu tai siirretty koronaviruksen vuoksi. Sehän ei pidä paikkaansa.
Mitään ei ole siirretty tai peruttu itse viruksen vuoksi. Kaiken syynä ovat koronaviruksen leviämisen hillitsemiseen tähtäävät toimenpiteet. Ne on kunkin valtion johto määritellyt - tai joissain harvoissa tapauksissa ollut määrittelemättä.
Ennustin eräälle kollegalleni helmikuussa, kun Sveitsissä todettiin ensimmäiset koronavirustapaukset, että jääkiekon MM-kisat Zürichissa ja Lausannessa perutaan. Samaan hengenvetoon totesin, että myös Tokion olympialaiset siirretään tai perutaan.
Hän oli tuolloin toiveikkaampi, ikäväkseni minä olin oikeassa. Nyt, kun olympialaisten siirtopäätöksestä kesään 2021 on aikaa reilu kuukausi, kiihtyy keskustelu siitä, järjestetäänkö niitä edes tuolloin?
Elleivät koronarajoitukset olisi vieneet 50 prosenttia tämän vuoden tuloistani, olisin valmis lyömään melko sievoisen summan vetoa, ettei nyt 12 miljardia euroa maksaneita Tokion kisoja järjestetä lainkaan. Myös Japanin pääministeri Shinzo Abe on todennut, että tällainen riski on todellinen.
Sama Abe, joka vielä päivää ennen siirtopäätöstä vannoi, että kisajärjestelyt jatkuvat normaalisti ja olympialaiset käydään ajallaan.
***
En suinkaan ole epidemiologi enkä virologi. Sen sijaan olen sysimusta pessimisti. Sen vuoksi olen ounastellut koronavirustoimenpiteiden vaikutukset urheilubisnekseen jatkuvasti oikein. Se ei vaadi oraakkelin ominaisuuksia. Pähkäilee ainoastaan pahimman mahdollisen skenaarion lähikuukausien ajaksi - ja hoplaa! Se näyttää toteutuvan kerran kerrasta.
Ranskan pääministeri Edouard Philippe ilmoitti eilen, ettei maassa sallita mitään urheilutapahtumia ennen syyskuuta, ei edes ilman yleisöä. Näin eräs eurooppalaisen futiksen huippusarjoista, Ligue 1, lyötiin tämän kauden osalta pakettiin. Italiassa, Espanjassa, Englannissa ja Saksassa elätellään vielä toiveita sarjojen pelaamisesta loppuun.
Lähimpänä ollaan ilmeisesti Saksassa. Maan 16 osavaltion urheiluministerit ovat yhtä mieltä siitä, että bundesliigakentille pitäisi palata toukokuussa, tyhjille katsomoille tosin. Asia odottaa liittokansleri Angela Merkelin siunausta. Merkelin päätöksen on määrä tulla huomenna torstaina.
En usko, että Merkel näyttää vihreää valoa. Tai jos näyttääkin, on vaarana seuraavanlainen skenaario: tyhjistä katsomoista huolimatta joku pelaaja, valmentaja tai muu ottelutapahtumassa läsnä oleva henkilö saa koronatartunnan, jonka jälkeen peli vihelletään lopullisesti poikki.
Nykyisessä ilmapiirissä tilanne on sama lähes kaikkialla, myös Suomessa. Jos jotain kesän urheilusarjoja saadaan jossain vaiheessa käyntiin, kaikki pysähtyy kuin seinään ensimmäiseen niissä todettuun koronatartuntaan.
***
Erilaisten urheilutapahtumien paluulle tai jatkumiselle heitellään päivittäin erilaisia päivämääräarvioita ympäri maailmaa. Samaan aikaan miljoonia ihmisiä jäytää osin aiheetonkin pelko. Yhdysvalloissa julkaistiin taannoin selvitys, jonka mukaan 61 prosenttia aktiivisista penkkiurheilijoista ei aio viruksen pelon vuoksi mennä paikan päälle urheilutapahtumiin ainakaan seuraavaan vuoteen.
Siirretäänpä tämä vaikkapa NHL-areenoille. 15 000 katsojan yleisökeskiarvoon tottunut seura joutuisi tyytymään alle 6 000 katsojan tapahtumiin vielä pitkään erilaisten rajoitusten purkamisen jälkeen.
Rajoitukset puretaan joskus, se on selvää. Asteittain ja todennäköisesti raastavan pitkän ajan kuluessa, mutta puretaan kuitenkin. Pelko asuu ihmisissä silti vielä kauan sen jälkeenkin, kun kaikkialla saa liikkua ja kokoontua vapaasti.
Paljon on puhuttu koronarokotteesta. Optimistisimmat arviot povaavat sellaista jo ensi syksyksi, realistisemmat vuoden tai kahden päähän. Mutta kun rokote on valmis, kuinka suuri osa maailman ihmisistä pystytään rokottamaan ja millaisella aikataululla?
Poistaako rokote pelon?
***
Muistatko sen hetken tai niitä hetkiä, kun innostuit seuraamaan urheilua? Muistatko ensimmäisen paikan päällä näkemäsi urheilutapahtuman? Muistatko kenties ensimmäisen jääkiekon SM-liigaottelusi? Muistatko ensimmäisen futismatsisi jollain jättistadionilla?
Muistatko jonkun tapahtuman television ääressä? Selostajan lohduttoman parkaisun tai ylimaallisen hehkutuksen?
Todennäköisesti muistat. Todennäköisesti nämä muistijäljet ovat ohjanneet suhdettasi urheiluun vuosien tai jopa vuosikymmenien ajan.
Nyt olemme eläneet pari kuukautta aikaa, jolloin uusille penkkiurheilijoille ei muodostu tällaisia muistijälkiä. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan tämä aika vielä jatkuu. Urheiluhulluus saatta syntyä yhdessä sekunnin sadasosassa - klik - tai olla syntymättä.
Niitä sadasosia on jo nyt mennyt sivu suun valtava määrä.
Ei ole liioittelua sanoa, että urheilun seuraaminen on jo nyt menettänyt miljoonia ja taas miljoonia uusia ystäviä. Ja menettää joka päivä lisää.
Ehkä joku vanhakin sanoo suhteensa irti. Toteaa, että ei minua enää kiinnosta monimiljonäärien kirmailu jalkapallokentillä tai jääkiekkokaukaloissa, formularadoista nyt puhumattakaan.
Urheilubisnes on uuden äärellä. Se tuskin enää palaa sellaisena kuin sen vielä tammikuulta 2020 muistamme.
***
Mutta muistatko lapsuuden loputtomat pihapelit? Pipolätkää, futista, katukorista - milloin mitäkin.
Muistatko, kun ajoit polkupyörällä kilpaa kavereiden kanssa? Pujahditte asfaltilta kapealle polulle johonkin puistikkoon tai jopa metsään. Kenties joltain puhkesi kumi, joku saattoi kaatua.
Mutta huomenna mentiin taas.
Muistatko, kun aikuistuttuasi olit päässyt lirvahtamaan vähän rapakuntoon ja sait taas liikkumisen punaisesta langasta kiinni? Kun se hiljalleen alkoikin sujua, eikä tuntunut enää niin helvetin pahalta.
Ehkä tartuit taas jääkiekkomailaan tai vedit jalkaasi nappulakengät. Alkuun nivelet paukkuivat ja lihakset, joita et tiennyt olevankaan, kiljuivat kuorossa hoosiannaa, mutta pelin riemu vei silti mennessään.
Urheilubisnes ei ole ikuista.
Urheilu on.
