Kolumni: Jalonen ja kumppanit voivat onnitella itseään - mutta mitä jäi käteen 2010-luvun leijonakiekosta?
Kahdeksan ensikertalaista, minimaalinen määrä mahdollisuuksia harjoitella. Silti leijonat pelasi viisikkotasolla nousujohteisen EHT-turnauksen Tshekissä ja Venäjällä. Jukka Jalosen ryhmässä on selkeä pelillinen identiteetti, joka pelaajien on helppo omaksua ja jonka he myös haluavat omaksua.
Siitä Jalonen ja muu valmennusryhmä voivat ihan porukalla taputella toisiaan selkään.
Päätöspeli Pietarin massiivisella Gazprom-stadionilla päättyi 0-2 -tappioon. Pakkipari Ilari Melart - Ville Pokka karkasi alivoimatilanteessa turhan korkealle ja Anton Slepishev ohjasi ottelun avausmaalin. Sama mies oli asialla myös 2-0 -osumassa kesken leijonien takaa-ajon. Miika Koivisto höntysi viivalta vastaan ja Slepishev karkasi maalintekoon.
Muuten leijonalauma kiskoi jämäkän ottelun, vaikka maali jäikin tekemättä. Se löi viisikkotasolla tahdin, mutta raakaa maalintekotaitoa oli Venäjällä tuon verran enemmän.
Ottelua leimasi suorastaan järkyttävän huono jää, joka toki on aina sama molemmille joukkueille. Lisäksi pelattiin NHL-kokoisessa, 26 metriä leveässä kaukalossa. Se puuroutti pelin aika ajoin melkoiseksi nujuamiseksi. Askissa oli monta pelaajaa, joille kokemus pienestä kaukalosta oli ensimmäinen tai ensimmäisten joukossa.
Leijonien ykköshahmo turnauksessa oli Ruotsia vastaan maalinkin tehnyt HIFK-vahti Frans Tuohimaa. Jos liigakauden jälkimmäinen puolisko sujuu hyvin, hän työnsi taatusti itsensä siihen porukkaan, josta seulotaan ensi kevään MM-kisaveskareita.
***
"Venäjä - arvoituksen sisällä oleva salaisuuteen kääritty ongelma", sanoi Winston Churchill.
Kun sunnuntai-iltapäivän ottelutapahtuma alkoi, ensin soi Suuri ja mahtava. Sitten tärähti Venäjän homofobisen hallinnon "riemuksi" Queenin We will rock you.
Kaukalon laitoihin oli teipattu teksti Red Machine. Tämä on minulle jatkuva ihmetyksen aihe nyky-Venäjällä. Urheilu on siellä merkittävä kansallismielisyyden lietsonnan ja Vladimir Putinin hallinnon pönkittämisen väline, mutta se tehdään jotenkin kummallisesti "länsimaisella hapatuksella" kuorrutettuna.
Ottelun yleisömääräksi ilmoitettiin 67 000. Se on viitisen tuhatta vähemmän kuin vuosi sitten vastaavassa tapahtumassa. Jalkapallo-otteluissa stadionin kapasiteetti on 68 000, jääkiekko-ottelussa luonnollisesti enemmän. Tv-kuvien perusteella tohtisin väittää, että 67 000 katsojaa ei paikalla ollut.
Ja kun areena ei ollut täynnä viimeistä istuinta myöten, laittaa se miettimään, alkaako Putinin hallinnon urheilupropaganda osoittaa hiipumisen merkkejä? Venäjän urheilu lilluu doping-skandaalin pyörteissä ja sivistynyt ja kielitaitoinen kansanosa pystyy kyllä hankkimaan netin kautta tietoa siitä, miten asiat oikeasti ovat.
Putin on koko valtakautensa ajan käyttänyt urheilua pehmeän propagandan välineenä parhaiden Neuvostoliiton oppien mukaisesti, entinen KGB:n agentti kun on. Yhdestä EHT-ottelusta ei pidä turhan räväköitä johtopäätöksiä vetää, mutta toivossa on silti hyvä elää.
***
Sunnuntai-iltapäivän Venäjä-Suomi oli A-maajoukkueen tämän vuosikymmenen viimeinen ottelu, asiaan palataan helmikuussa Ruotsin turnauksen merkeissä. Se laittoi miettimään, mitä tämän 2010-luvun leijonakiekosta jäi käteen.
Paljon. Niin paljon, että kokonaisuus hahmottunee vasta ajan kanssa. Maajoukkueen osalta vuosikymmenen voi huoletta nimetä Jukka Jalosen vuosikymmeneksi.
2010-luvun ensimmäinen jääkiekon arvoturnaus oli Vancouverin olympialaiset. Jaloselle se oli toinen merkittävä rypistys leijonien päävalmentajana. Suomi voitti pronssia, mutta valmennuksesta huolimatta, voi jälkikäteen sanoa.
Jalonen myönsi virheensä, ensin itselleen ja myöhemmin myös julkisesti. Reilu vuosi Vancouverin jälkeen hän voitti ensimmäisen maailmanmestaruutensa Bratislavassa. Kaksi seuraavaa MM-turnausta päättyivät neljänsiin sijoihin. Jalonen kiukutteli jatkuvasti medialle ja sai ansaitun liikanimen Jörö-Jukka.
Jalosen jälkeen ohjat otti yhdeksi kaudeksi Erkka Westerlund. Tuloksena olympiapronssia ja MM-hopeaa. Hopea lohkesi Minskin finaalissa, jonka IIHF oli jo ennakkoon tuomaritoiminnalla pedannut Venäjälle.
Kari Jalosen kahden kauden pestin saldoksi jäi MM-hopea. Suomi pelasi Pietarissa ja Moskovassa loistavan turnauksen, mutta Kanada oli finaalissa yksinkertaisesti parempi. K. Jalosta seuranneen Lauri Marjamäen kahden vuoden taipaleesta ei juuri jäänyt kerrottavaa.
Nyt puikoissa on jälleen J. Jalonen, joka avasi savottansa mestaruudella. Sitäkin tärkeämpi asia on jo aiemmin mainittu kristallinkirkas pelillinen identiteetti.
Ilman sitä Suomen on turhan mennä kansainvälisiin kaukaloihin pyörimään.
***
Itselläni oli kunnia nähdä leijonien 2010-luvun jokainen arvoturnaus paikan päältä lukuun ottamatta Sotshin ja Pyeongchangin olympialaisia. Rupesin hengessäni pohtimaan, mikä niistä oli mieliinpainuvin ja miksi?
Mestaruuksista raportoimisessa on oma tunnelmansa, mutta tietyllä tavalla mieliinpainuvin oli Minsk 2014. Kisavieraita varten Aleksandr Lukashenkon diktatuuri oli pystyttänyt kiillotetut, huojumattomat kulissit. Kaupunki on ytimeltään hieno, vaikka vanhaa Minskiä on jäljellä vain muutaman korttelin verran. Kaikki muu pommitettiin tuhannen päreiksi toisessa maailmansodassa.
Mutta laitakaupungilla alkoi jo vähän repsottaa. Keskustassa ja hallilla oli koko ajan sellainen tunne, että kaikki mitä näen, ei ole totta. Myöhemmin Jokereiden mukana kaupungissa vierailleet kollegat ovat vahvistaneet tämän. Normaalisti Minsk ei kuulemma ole lainkaan niin hymyilevä ja iloinen kuin se oli kahden MM-kisaviikon aikana.
Kun Suomella ei ole suurlähetystöä Minskissä ja MM-kisojen ajalle osuivat Euroopan parlamentin vaalit, kävimme suorittamassa kansalaisvelvollisuutemme Ruotsin suurlähetystössä. Kokemus sekin.
Voipahan elvistellä äänestäneensä vapaissa vaaleissa Valko-Venäjällä.
