Kolumni: Enpä olisi ikinä uskonut - Raipen poppoo löysi punaisen lankansa, kun oli pakko
Enpä olisi ikinä uskonut. Raimo Helmisen luotsaamat nuoret leijonat pelasi hataran ja huteran alkulohkon Trinecissä. Pelistä näytti puuttuvan punainen lanka ja kun kuunteli esimerkiksi Helmisen tv-haastatteluja, ne laittoivat miettimään, että noinkohan sitä enää tähän turnaukseen löytyykään?
Jostain se kuitenkin löytyi. Suomi pelasi puolivälierässä Yhdysvaltoja vastaan turnauksen ylivoimaisesti parhaan pelinsä. Nolla omiin jenkkitykistöä vastaan on timantinkova suoritus. Maalivahti Justus Annunen oli tietysti eräs voiton takuumiehiä, mutta nyt jäätävän varma Annunen sai huomattavasti enemmän apuja kenttäpelaajilta kuin alkusarjan ottelussa Ruotsia vastaan.
Suomi hallitsi sekä ensimmäistä että kolmatta erää ja kesti toisen erän puolustustaistelun, vaikka joutuikin välillä melkoiseen pesukoneeseen. Raipen poppoon puolustusvalmius oli huippuluokkaa, alkusarjassa nähty hyökkäyspään höntyily, joka johtaa väistämättä huonoon puolustamiseen, loisti poissaolollaan.
- Pelin merkitys sytytti joukkuetta. Kaikki sitoutuivat loistavasti. Yhdysvalloilla oli vain muutama paikka koko ottelussa. Ylpeä täytyy olla jätkistä, Helminen tuumasi Ylen haastattelussa.
***
Tästä on jauhettu ennenkin, ainakin neljän vuoden takaisesta kotikisojen mestaruudesta lähtien. Tämän itsevarman, ennakkoluulottoman ja positiivisen selfiesukupolven edustajat ovat jotain uutta ja ihmeellistä suomalaisessa urheilussa. He näkevät mahdollisuuksia, eivät niinkään uhkia.
Puolivälierän ainoaksi osumaksi jäänyt Joonas Odenin ylivoimamaali oli erinomainen esimerkki tästä. Kristian Tanus taikoi millintarkan syötön neliön keskelle ja Oden latasi yläpesään. Vaikea suoritus, sekä syöttö että laukaus ahtaasta tilasta. Samanlainen onnistuu huippupelaajilta ehkä kerran kymmenestä, mutta ei toki sitäkään, jos ei uskalla yrittää.
Eikä tämä mainitunlainen nuoriso itse asiassa nyt enää niin uutta ja ihmeellistä ole, vaan hiljalleen jopa arkipäivää. Joskus takavuosina sen hataran ja huteran alkusarjan jälkeen Suomi olisi todennäköisesti kyykännyt kohtalonottelunsa pahemman kerran. Nykyään tilannetta pystytään lähestymään mahdollisuuksien kautta.
MM-kisoissa kun tunnetusti riittää, kun voittaa ne oikeat ottelut.
***
Oma sivujuonteensa ottelussa oli tuomarityöskentely. Ensimmäisen erän edesottamuksistaan suihkuun olisi voinut heittää Kristian Tanuksen ja Sampo Rannan Suomelta sekä John Beecherin Yhdysvalloilta. Kaksi ensin mainittua pääähän kohdistuneista taklauksista ja viimeksi mainitun todella rumasta ja vaarallisesta selästä taklaamisesta.
Mutta mitäpä tapahtui? Ei juuri mitään. Ainoa rangaistu pelaaja oli Beecher, joka sai kaksiminuuttisen. Erä oli melkoinen pohjanoteeraus Ivan Fatejevilta ja Andreas Harnebringiltä. Linjattomuus alkoi olla jo leikkiä pelaajien terveydellä.
Tuomarit saavat kiittää pelaajia ja valmentajia, ettei homma lähtenyt täysin lapasesta. Sellaisia elkeitä oli, mutta tunteet pysyivät jotakuinkin kurissa. Pillimiesten linjakkuuden ansioksi sitä ei voi lukea. Ville Petmania päähän taklanneen Oliver Wahlströmin he sentään onnistuivat heittämään ulos kolme sekuntia ennen loppusummeria.
Tuomarointi on toki inhimillistä toimintaa ja virheitä sattuu, mutta jostain syystä IIHF:n alaisissa turnauksissa homma on vuodesta toiseen hataralla pohjalla. Eikä pelkästään tuomaritoiminta, vaan myös - ja ennen kaikkea - kurinpito. Melkein tohtisin lyödä vetoa, että Tanuksen, Rannan ja Beecherin tilanteita ei ryhdytä sen enempää perkaamaan, vaikka pelikieltoihinkin voisi eväitä olla.
"Näköjään linja on se, että pelikieltoa ei tule, jos ei tule sellaista vammaa, josta voi lähteä henki. Koko porukka pitäisi laittaa kilometritehtaalle", A-maajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen jyrisi viime kevään MM-kisoissa IIHF:n kurinpitojärjestelmän suuntaan.
Ihan syystä.
