Heikkilän MM-lätkähorinat, osa 2: Välimallin kisat, kultakevät ja epämiellyttävä kokemus
Ellei jääkiekon MM-turnausta olisi peruttu koronavirusrajoitusten vuoksi, olisi nyt edessä finaaliviikonloppu. Kisoja vuodesta 2007 lähtien toimittajana kiertänyt Tuomas Heikkilä ei ota kantaa siihen, miten playoff-vaiheen peleissä olisi käynyt, vaan muistelee sen sijaan omaa taivaltaan näillä reissuilla - kisatapahtumia unohtamatta.
Jonkun merkittävämmän MM-hahmon muistelot olisivat epäilemättä mielenkiintoisempia, mutta ainakaan näitä ei ole mihinkään muualle kirjoitettu. Tämä on neliosaisen juttusarjan toinen osa. Ensimmäinen osa löytyy täältä.
2010, Köln.
Vancouverin olympialaiset lienee hienoin jääkiekkoilun arvoturnaus koskaan millä tahansa mittarilla mitattuna. Niinpä Kölnissä (ja Mannheimissa) pelatuissa MM-kisoissa oli enemmän tai vähemmän välimallin tuoksu.
Eyjafjallajökullin (kyllä, tämä on edelleen hauskaa) rivakan purkautumisen myötä Euroopan lentoliikenne oli enemmän tai vähemmän sekaisin ennen kisoja, niiden aikana ja päättyessä. Vielä pari päivää ennen lähtöä joutui jännittämään, väistyykö islantilainen tuhkapilvi sen verran, että pääsee lentämään. Sama toistui paluun yhteydessä, mutta koneet nousivat onneksi taivaalle ajallaan.
Erään välipäivän harjoitusten yhteydessä tuntui siltä, että kuume on nousemassa ja jonkin sortin flunssa tulossa. Kun hektisinä kisapäivinä ei oikein jouda sairastamaan, turvauduin leijonalääkäri Harri Hakkaraisen apuun.
"Jaa flunssaa? Onkos siinä krapulaakin seassa?", Hakkarainen tiedusteli.
Myönsin, että saattaa jonkin verran olla, kenties suhteessa 70-30 flunssan eduksi. KHL:ssakin työskennellyt Hakkarainen kaiveli perinteistä lääkärinlaukkuaan.
"Eihän sulla ole mitään allergioita? Kun teille toimittajille ei tehdä doping-testejä, niin syöpäs nuo", hän opasti.
Toinen pilleri oli pikkuruinen, toinen suorastaan pienen lautasen kokoinen. En tänä päivänä tiedä, mitä ne sisälsivät, mutta kaikki orastavat oireet katosivat parissa tunnissa vuolaan hikoilun säestämänä.
Leijonat pelasi kelpo turnauksen taipuen tulevalle mestarille Tshekille puolivälierässä rangaistuslaukauskilpailun jälkeen. Tämän jälkeen Tshekki ei olekaan mestaruutta voittanut.
Varsinainen sensaatio oli kuitenkin isäntä-Saksa, joka piinasi välierässä Venäjää oikein toden teolla häviten lopulta 1-2. Tuskin koskaan olen MM-areenoilla ollut sellaisessa metelissä, jota saksalaiset Lanxess Arenalla tuolloin pitivät.
Hävityn finaalin jälkeen Venäjän poikiin iski kiukku. Hopeajoukkueesta median eteen saapui vain yksi pelaaja, aina yhtä tyylikäs Pavel Datsjuk kapteenin C rinnassaan. Hän jakoi lausuntoja vielä tovi sen jälkeen, kun mestarijoukkueenkin pelaajat olivat jo poistuneet.
Ihmettelimme, miksi?
"Tämä on minun tehtäväni. Ei kapteeni voi näitäkään velvollisuuksia paeta", Datsjuk sanoi jylhästi.
2011, Bratislava
Se klassinen, ensimmäinen Bratislavan kultakevät. Näppärä raitiovaunuyhteys hotellin vierestä Ondrej Nepela -areenalle sekä majapaikan sijainti aivan vanhankaupungin kupeessa tarjosivat erinomaiset puitteet niin työnteolle kuin vähäisen vapaa-ajan vietollekin.
Yhdeksän vuotta sitten Bratislava oli vielä jossain määrin tuntematon helmi Tonavan rannalla. Vuosi sitten huomasin, että väki on hoksannut, ettei sinne ole Wienistä kuin 50 kilometriä ja kaupunki on alkanut väistämättä turistoitua.
Muutenkin kuin jääkiekon MM-kisojen aikaan. Se taas on nostanut paikallista hintatasoa dramaattisesti.
Leijonien mestaruuden ohella turnaus jäi mieleen isäntämaasta. Slovakialaisille jääkiekko on vähintään yhtä rakas kuin meille suomalaisille, mutta korruption ja sisäisten ristiriitojen vuoksi laji on maassa jatkuvassa ristiaallokossa.
2011 oli Slovakian kultaisen sukupolven jäähyväisturnaus. Joukkuetta kipparoi valtakunnan rakastetuin kiekkoikoni, myöhemmin samana syksynä Jaroslavlin lentoturmassa traagisesti menehtynyt Pavol Demitra.
Slovakia jäi alkulohkoon, vaikka voitti sen päätösottelussa Tanskan. Yleisö taputti pelin päätyttyä sankarinsa pukukopista uudelleen jäälle, eikä hallissa liene ollut ainuttakaan kuivaa silmäkulmaa.
Rytmikäs "dákujeme Pa´lo" kaikui areenassa pitkään. Demitra itki, hänen joukkueensa itki, yleisö itki. Slovakialainen jääkiekkosydän itki verta.
Hotellilta finaaliin lähtiessä ajattelin, että kyllä kai loppuotteluun tohtii mennä raitiovaunun sijaan taksilla. Odottelin aulassa keltavilkkuista, kun paikalle saapasteli Ruotsin tietotoimiston TT:n jotenkin hieman näätämäinen toimittaja. Hän kysyi, mennäänkö samalla taksilla. Nyökkäsin hyväksyvästi.
Autossa kaveri alkoi uhota, että "me voitamme tänään, Suomella ei ole mitään mahdollisuutta". Tiedustelin, että ketkä me ja pohdin, että onkohan tässä kenties ruotsalais-suomalainen kirjoituskilpailu tulossa?
Länsinaapurin kollega häkeltyi hetkeksi, mutta alkoi uhonsa pian uudestaan. Pidin minimalistista linjaa ja totesin, että henkilökohtaisella tasolla finaalin lopputuloksella ei ole minulle juurikaan merkitystä.
Kun taksi kaartoi Ondrej Nepelan pihaan, loikkasin ulos niin sukkelasti kuin suinkin kykenin ja huikkasin kuskille, että "tuo maksaa". Finaalin jälkeen TT:n miestä ei näkynyt, vaikka suunta olisi vielä kerran ollut sama.
2012 & 2013, Helsinki ja Tukholma
2012 kotikisat olivat kaikella tavalla epämiellyttävin arvokisakokemus tähän saakka. 2013 ei hurraa-huutoja herättänyt sekään ja olenkin vakaasti sitä mieltä, että MM-lätkää ei pitäisi kuuna kullan valkeana pelata Suomessa eikä Ruotsissa. Ymmärrän toki, miksi näin tehdään.
2012 oli ensimmäinen kevät, kun tv-lähetykset olivat MTV Median hoteissa ja päädyin jotenkin projektiin mukaan. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun kyseinen talo toteutti näin massiivista projektia. Tämä näkyi välillä melkoisena sekoiluna, onneksi enemmän meille tekijöille kuin lähetysten katsojille.
Jääkiekkoliitto nyhti tavallisista alkusarjan lipuista pitkästi yli sadan euron hintoja. Silloinen Urheilulehti haistoi markkinaraon ja painatti paitoja, joissa Roope Ankan asuun piirretty Kalervo Kummola istui rahasäiliöksi muuttuneen Hartwall-areenan päällä.
Piikki oli aiheellinen ja paita äärimmäisen lystikäs. Pyysin siis moisen asusteen lehden silloiselta turbomoottorilta, uutispäällikkö Esko Seppäseltä ja kiskaisin paidan saman tien niskaani.
Kotvan kuluttua paikalle saapui MTV:n urheilun tekninen tuottaja Petteri Ryynänen. Todettakoon, että Maikkarilla oli näihin aikoihin merkittäviä taloudellisia intressejä yhdessä Jääkiekkoliiton kanssa, jossa oltiin luonnollisesti syvästi loukkaantuneita Urheilulehden hassuttelusta.
"Aiotko tosian pitää tuota", kysyi Ryynänen voimakkaasti paheksuen.
Tuumasin, että aion, eikä se kuulu tekniselle tuottajalle, kun minun esimieheni ovat tuolla journalistisella puolella. Vetosin myös siihen, että toimenkuvaani ei kuulunut kameran edessä esiintyminen.
Asiaa puitiin jonkin verran, ja lopulta "paitakieltoa" perusteltiin sillä, että se mainosti kilpailevaa mediaa. Enemmän tai vähemmän salaa pidin kuitenkin "Kale Ankka -paitaa" kisoissa tämän episodin jälkeenkin.
Helsingin ja Tukholman jaetuissa karkeloissa Suomi sijoittui kummallakin kerralla neljänneksi. Jöröjukka Jalonen piikitteli mediaa minkä kerkisi tai äyskähteli yhden sanan vastauksia.
Mestaruuden vei 2012 Venäjä ja 2013 Ruotsi. Kummallakin kerralla tarinan olisi suonut päättyvän toisin. Venäjä jätti hopealle edellisenä syksynä kapteeninsa traagisesti menettäneen Slovakian, Ruotsi puolestaan teki saman tempun sensaatiomaisesti finaalin asti edenneelle Sveitsille ja pelleili mauttomasti kultakypäroidensä kanssa.
No, siinä mielessä valjut turnaukset saivat toki arvoisensa päätökset, ettei niistä lopulta juuri legendoja kerrottavaksi jäänyt.
